Leonidit huipussaan 17.–18. marraskuuta — kerran lumisateen lailla satanut parvi on tänä vuonna hiljainen

Milloin: 17.–18. marraskuuta välinen yö, parhaiten aamunkoittoa edeltävinä tunteina

Maksimi on 17. marraskuuta 2026 noin klo 23.45 UTC. Silloin Maa ylittää komeetan ratatason, ja kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä on hetkestä yhtä mieltä: Kansainvälisen meteorijärjestön IMO:n ilmoittama maksimi ja NASAn Horizons-järjestelmän antama komeetan rata sijoittavat Maan samaan kohtaan sillä sadasosa-asteen tarkkuudella, jolla IMO arvon ilmoittaa. Yksi parven taustapölyä kuvaava malli ajoittaa tämän pölyn loivan maksimin noin kahdeksan tuntia aiemmaksi, noin klo 16.00 UTC. Huippu on niin pitkä, ettei erolla juuri ole merkitystä: ratkaisevaa on 17.–18. marraskuuta välinen yö, missä ikinä oletkin.

Kuusta ei ole haittaa. Se on sinä päivänä ensimmäisessä neljänneksessä, puoliksi valaistu. Pohjoisilla keskileveysasteilla se laskee myöhään illalla, ennen kuin radiantti on noussut niin korkealle, että sillä olisi väliä; eteläisellä pallonpuoliskolla se laskee tunnin tai kaksi puolenyön jälkeen. Sen jälkeen taivas on kuuton aamunkoittoon asti, ja SkyFlux-sovellus näyttää, milloin Kuu laskee siellä, missä olet.

Esimerkiksi leveysasteella 59° N radiantti nousee myöhään illalla. Pari tuntia puolenyön jälkeen se on idässä noin 28 asteen korkeudella, ja se jatkaa nousuaan koko loppuyön: kun astronominen aamuhämärä alkaa ja taivas vaalenee, sen korkeus on noin 51 astetta. Paras aika on siellä siis kolme viimeistä tuntia ennen aamunkoittoa: radiantti on korkealla, Kuu on laskenut aikoja sitten ja taivas on yhä täysin pimeä. SkyFlux-sovellus laskee parhaat tunnit sinun omille koordinaateillesi.

Jos 17.–18. marraskuuta välinen yö on pilvinen, seuraava yö on toinen mahdollisuus, vaikkakin heikompi: silloin parven tausta-aktiivisuus on pudonnut noin neljännekseen huippuarvosta (SkyFluxin käyttämän aktiivisuusprofiilin mukaan). Myös Kuu on kirkkaampi ja laskee noin puolitoista tuntia myöhemmin. Erään mallin mukaan 19. marraskuuta noin klo 2.50 UTC voi näkyä muutama ylimääräinen meteori pölystä, jonka komeetta irrotti vuonna 1699.

Hiljainen vuosi — ja kuinka hiljainen

Leonidit tunnetaan myrskyistään, joten vuodesta 2026 on syytä sanoa suoraan: myrskyä tai purkausta ei odoteta. Mihail Maslov, joka laskee komeetan vanhojen pölyvanojen paikat, ei löytänyt tälle vuodelle yhtään merkittävää pölyvanan kohtaamista, ja hän odottaa parven koostuvan laajalle levinneestä taustapölystä. Hänen arvionsa maksimille on ZHR 15, ja IMO:n luettelo antaa saman.

ZHR kertoo, kuinka monta meteoria yksi havaitsija näkisi tunnissa, jos radiantti olisi suoraan pään päällä täysin pimeällä taivaalla. Sellaisia olosuhteita ei todellisuudessa ole kenelläkään. Kun luku muunnetaan radiantin todelliselle korkeudelle ennen aamunkoittoa leveysasteella 59° N, saadaan noin 10 meteoria tunnissa hyvin pimeän taivaan alla, 3–4 maaseudulla kaupungin lähellä ja 1–2 kaupungin laidalla. Luvut ovat mallilaskelma, ja virhemarginaali on noin 50 prosenttia suuntaan tai toiseen. Näytöstä ei ole luvassa. Luvassa on hyvä, pimeä ja kuuton aamu, jona meteori näkyy muutaman minuutin välein, jos olet tarpeeksi kaukana valoista.

Minne katsoa: etsi Sirppi ja katso sitten muualle

Radiantti — se piste, josta parven meteorit näyttävät lentävän — on Leijonan pään kohdalla, kaarevassa tähtirivissä, joka muistuttaa takaperin käännettyä kysymysmerkkiä ja jota kutsutaan Sirpiksi. Tähdistön latinankielinen nimi on Leo, ja siitä parven nimi tulee. Sirpin avulla leonidin myös erottaa sporadisesta meteorista eli meteorista, joka ei kuulu mihinkään parveen: jatka meteorin viirua taaksepäin, ja jos se johtaa Sirppiin, se oli leonidi.

Parvea katsellessa radianttia ei kannata tuijottaa. Sen lähellä syttyvä meteori tulee lähes suoraan sinua kohti, joten sen viiru jää lyhyeksi; kauempana syttyvä meteori näkyy vähemmän lyhentyneenä ja piirtää pidemmän viivan. Siksi NASA neuvoo katsomaan muualle kuin radianttiin. Pohjoisella pallonpuoliskolla käänny itään tai kaakkoon, niin että radiantti on näkökentässäsi, mutta älä kiinnitä katsetta siihen; käy pitkäksesi, katso ylös ja anna silmiesi kattaa mahdollisimman suuri osa taivaasta. Anna niille ensin jopa puoli tuntia aikaa tottua pimeään.

Miksi ne ovat niin nopeita: nokkakolari

Leonidit syöksyvät ilmakehään noin 71 kilometriä sekunnissa — nopeammin kuin mikään muu parvi IMO:n koko parviluettelossa. Se on noin 255 000 km/h, ja sillä vauhdilla 100 kilometrin matka taittuu alle puolessatoista sekunnissa.

Syy on komeetan radassa. Komeetta 55P/Tempel-Tuttle ja kaikki sen pöly kiertävät Aurinkoa päinvastaiseen suuntaan kuin Maa: radan kaltevuus on 162,5 astetta, niin suuri, että komeetta kulkee planeettoihin nähden takaperin. Tähtitieteilijät kutsuvat tällaista rataa retrogradiseksi. Maksimin yönä Maa etenee radallaan 30 km/s, ja samalla etäisyydellä Auringosta oleva komeetan pölyhiukkanen liikkuu noin 41 km/s lähes vastakkaiseen suuntaan. Koska ne kohtaavat lähes suoraan vastakkain, nopeudet suunnilleen summautuvat: tulos on noin 71 km/s. Leonidi on nokkakolari.

Samasta syystä parvi kuuluu aamuun. Puolenyön jälkeisinä tunteina olet Maan etupuolella, sillä puolella, joka on radalla menosuuntaan päin, ja leonidien radiantti on alle kymmenen asteen päässä pisteestä, jota kohti Maa on menossa. Radiantti nousee myöhään illalla ja on korkeimmillaan yön viimeisinä pimeinä tunteina, koska se on lähes tarkalleen Maan kulkusuunnassa.

Hiukkaset itse ovat pieniä — useimmat ovat hiekanjyvää pienempiä. Tällä nopeudella jokainen kilo pölyä kantaa kuitenkin noin 2,5 gigajoulea energiaa, noin 600 kertaa enemmän kuin kilo TNT:tä, ja kiloa kohden noin neljä kertaa enemmän kuin geminidien pöly, joka saapuu 35 km/s:n nopeudella. Kaikki tuo energia vapautuu korkealla ilmakehässä, ja juuri siitä syntyy näkemäsi viiru. Kirkkaimmista voi jäädä taivaalle himmeästi hehkuva juova, jota kutsutaan vanaksi ja joka viipyy vielä hetken meteorin kadottua.

Mistä leonidit tulevat: komeetta 55P/Tempel-Tuttle

Leonidien emokomeetta on 55P/Tempel-Tuttle, jonka ytimen läpimitta on noin 3,6 kilometriä. Sen löysivät toisistaan tietämättä Tempel vuonna 1865 ja Tuttle vuonna 1866. Komeetta kiertää Auringon 33,2 vuodessa. Viimeksi se oli lähimpänä Aurinkoa 28. helmikuuta 1998, ja seuraavan kerran 20. toukokuuta 2031.

Aina kun komeetta tulee lähelle Aurinkoa, siitä irtoaa pölyä, joka jää sen radalle kapeaksi ja tiheäksi pölyvanaksi. Nuoret pölyvanat ovat vielä koossa ja lähellä komeettaa, joten Maa osuu niihin yleensä muutamana vuonna ennen komeetan paluuta tai sen jälkeen — ja siksi leonidien myrskyt tulevat ryppäinä noin 33 vuoden välein. Jokainen paluu ei silti tuo myrskyä. Se, osuuko Maa pölyvanan ytimeen, riippuu siitä, miten planeettojen ja ennen kaikkea Jupiterin vetovoima on siirtänyt pölyvanaa sen syntymän jälkeen. Vuonna 2026 komeetta on kaukana Auringosta, eikä Maa kulje yhdenkään nuoren pölyvanan tiheän osan läpi: parvi koostuu enimmäkseen vanhasta, laajalle levinneestä pölystä, ja muutamasta pölyvanasta tulee vain vähäinen lisä.

1833: yö, jona meteoritiede syntyi

Leonidimyrskyjä nähtiin kauan ennen kuin kukaan ymmärsi niitä. Kiinalaiset tähtitieteilijät sekä havaitsijat nykyisen Egyptin ja Italian alueella kirjasivat yhden vuonna 902. Vuonna 1799 Humboldt ja Bonpland seurasivat myrskyä Cumanássa Venezuelassa: Humboldt kirjoitti tuhansista tulipalloista ja tähdenlennoista, joita putosi toinen toisensa perään neljän tunnin ajan, ja Bonplandin mukaan taivaalla ei ollut kolmen Kuun läpimitan levyistä kohtaa, joka ei olisi ollut täynnä meteoreja.

Yönä 12.–13. marraskuuta 1833 myrsky osui itäiseen Pohjois-Amerikkaan, ja sen pöly oli irronnut komeetasta vuonna 1800. Bostonissa meteoreja arvioitiin satavan noin puolet niin tiheään kuin hiutaleita tavallisessa lumisateessa. Erään aikalaisarvion mukaan, joka perustui tahtiin myrskyn laantuessa, yhdeksän tunnin aikana näkyi 240 000 meteoria — kyse on arviosta eikä laskennasta, mutta sen mukaan tahti oli kymmeniätuhansia tunnissa. Eräs washingtonilainen mies kirjoitti päiväkirjaansa, että ihmiset olivat pelästyneet puolikuoliaiksi.

Yalen yliopiston professori Denison Olmsted huomasi jotain, mikä teki yöstä tieteelle merkittävän. Meteorit eivät pudonneet sattumanvaraisesti: ne kaikki virtasivat yhdestä pisteestä Leijonan tähdistössä, ja yön kuluessa tuo piste siirtyi taivaalla tähtien mukana. Ilmakehässä oleva ilmiö olisi pysynyt paikallaan maahan nähden ja kiertänyt Maan mukana. Sen, mikä pysyi tähtien tahdissa, täytyi olla ilmakehän ulkopuolella, avaruudessa. Olmsted kokosi havaintoja Amerikasta ja Euroopasta ja esitti päättelynsä American Journal of Science -lehdessä vuonna 1834. Siitä alkoi meteorien tutkimus osana tähtitiedettä.

1866–1966: löydetty komeetta, väliin jäänyt myrsky ja myrsky, jonka meteorit laskettiin

Vuonna 1866, jolloin Tuttle löysi komeetan, Euroopan ylle tuli jälleen myrsky. Komeetan kiertoajaksi oli juuri laskettu noin 33 vuotta, ja muutamassa kuukaudessa tähtitieteilijät huomasivat, että leonidien virta kulki samaa rataa. Leonideista ja perseideistä tuli ensimmäiset kaksi meteoriparvea, jotka pystyttiin yhdistämään tiettyyn komeettaan.

Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin kaikki odottivat myrskyn palaavan. Vuonna 1899 tutkijat Pariisissa lähettivät jopa taivaalle ilmapallon, jonka korissa oli Dorothea Klumpke — ensimmäinen tähtitieteilijä, joka tähyili meteoreja ilmasta käsin. Myrskyä ei tullut.

Myrsky palasi vuonna 1966, mutta ei Euroopan ylle, kuten osa ennusteista oli luvannut, vaan Amerikan ylle. Arizonassa Kitt Peakin vuorella Dennis Milonin johtama ryhmä laski ensimmäisen tunnin aikana 33 leonidia. Klo 11.54 UTC, noin kolme ja puoli tuntia laskennan alkamisen jälkeen, tahti oli 40 meteoria sekunnissa, ja se pysyi lähellä sitä noin kaksikymmentä minuuttia. Myöhempi analyysi saman yön tutkatallenteista osoitti, että myrskyn ydin kesti alle puoli tuntia (tahti pysyi yli puolessa huippuarvosta 23 minuuttia). Siitä, millaisena ZHR-lukuna tuo yö pitäisi ilmaista, kiistellään yhä, ja arviot eroavat toisistaan kymmenkertaisesti; sitä, mitä vuorella laskettiin, ei kukaan epäile.

Tiesitkö?Vuoden 1966 suuren myrskyn pöly irtosi komeetasta vuonna 1899 — juuri sinä vuonna, jona kaikki odottivat myrskyä, joka jäi tulematta. Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin sama pölyvana toi myös vuoden 1999 myrskyn. Komeetan paluu, joka vuonna 1899 petti kaikkien odotukset, oli levittänyt pölyn kahta seuraavaa myrskyä varten.

1998 ja 1999: Hubble kääntää selkänsä, meteorit iskevät Kuuhun

1990-luvun lopulla huoli kohdistui avaruusaluksiin. Ennen vuoden 1998 parvea lennonjohto käänsi Hubble-avaruusteleskoopin kymmeneksi tunniksi selkä virtaa kohti ja aurinkopaneelit syrjittäin siihen nähden, vaikka osuman todennäköisyys arvioitiin pienemmäksi kuin yksi kymmenestätuhannesta. Sinä vuonna parvi yllätti toisella tavalla: noin 16 tuntia ennen ennustettua maksimia tuli ryöppy kirkkaita tulipalloja. Niiden pöly oli irronnut vuonna 1333, ja siitä asti sitä oli pitänyt koossa 5:14-resonanssi Jupiterin kanssa: pöly kiertää Auringon viisi kertaa sillä aikaa, kun Jupiter kiertää sen neljätoista kertaa, joten Jupiterin vetovoima vaikuttaa siihen yhä uudelleen samassa kohdassa ja pitää pölyn tiiviinä sen sijaan, että se pääsisi leviämään.

Vuoden 1999 myrsky oli ensimmäinen leonidimyrsky, joka ennustettiin oikein etukäteen mallintamalla, missä kukin vanha pölyvana kulkee. Mallit kertoivat, milloin Maa kohtaa vuoden 1899 pölyvanan, ja 18. marraskuuta noin klo 2.00 UTC niin kävi: ZHR nousi tuhansiin, laskutavasta riippuen noin 3 700:n ja 5 000:n välille. Tämäkin luku, kuten myöhempien myrskyjen luvut, on ZHR eli edellä kuvatulla ihannetaivaalla tunnissa näkyvä meteorimäärä. Se ei ole paikan päällä havaittujen meteorien lukumäärä, toisin kuin Kitt Peakin ryhmän vuonna 1966 laskema määrä.

Sama yö toi jotain, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt. Leonidit eivät osu vain Maahan vaan myös Kuuhun, jossa mikään ei hidasta niitä. Ortizin johtama ryhmä tarkkaili Kuun valaisematonta puolta ja tallensi viisi lyhyttä välähdystä, joista kukin kesti alle sekunnin viideskymmenesosan — ensimmäiset meteoroidien törmäysvälähdykset Kuussa, jotka on vahvistettu kiistattomasti.

Virta tuotti myrskyn taas vuosina 2001 ja 2002: vuonna 2001 kaksi samana päivänä, toisen Amerikan ja toisen Itä-Aasian ja Australian yllä, kummankin ZHR yli 1 000, ja vuonna 2002 kaksi huippua, ZHR noin 2 350 ja 2 660. Sen jälkeen myrskyjä ei ole ollut.

Näkyy molemmilta pallonpuoliskoilta, mutta ei yhtä hyvin

Leonidien radiantti on 22 astetta taivaanekvaattorin pohjoispuolella, joten parven voi nähdä lähes koko maapallolta. Pohjoisessa parvi näkyy paremmin. Leveysasteella 59° N radiantti nousee koko pimeän ajan ja on astronomisen aamuhämärän alkaessa noin 51 asteen korkeudella; korkeimman kohtansa, 53 astetta, se saavuttaa vasta myöhemmin, kun taivas on jo selvästi vaalennut.

Sydneyn, Kapkaupungin, Buenos Airesin ja Santiagon leveysasteella, noin 34° S, radiantti nousee korkeimmillaankin vain noin 34 asteeseen, ja senkin korkeuden se saavuttaa vasta auringonnousun jälkeen, päivänvalossa. Astronomisen aamuhämärän alkaessa se on siellä vain noin 17–19 asteen korkeudella. Etelässä leonideja näkyy, mutta vähemmän: pimeä jakso on lyhyempi ja radiantti matalalla. Leveysasteen 68° S eteläpuolella radiantti ei nouse lainkaan.

Milloin tulee seuraava myrsky? Mallit ovat eri mieltä

Meteorimyrskyllä tarkoitetaan yleensä parvea, jonka ZHR on vähintään 1 000. Komeetta palaa vuonna 2031, joten seuraavaa myrskyä on luontevaa odottaa sen lähivuosina — mutta pölyvanoja mallintavat tutkijat ovat eri mieltä siitä, mitä nuo vuodet tuovat.

Vuodelle 2027 IMO:n kalenteri luettelee useita mahdollisia pieniä purkauksia, joista kunkin ZHR olisi enimmillään noin 40–50. Maslovin laskelmien mukaan 2030-luvun alussa on voimakkaita vuosia mutta ei myrskyjä: ZHR enimmillään noin 400 vuonna 2033, 500 vuonna 2034 ja 350 vuonna 2035. Hänen laskelmissaan seuraava varsinainen myrsky osuu vasta vuoteen 2094. Aben tutkimus, joka ilmestyi ennakkojulkaisuna elokuussa 2026 ja jota ei ole vielä vertaisarvioitu, päätyy paljon suurempiin lukuihin: vuonna 2033 ZHR noin 1 400 samasta vuoden 1899 pölyvanasta, joka toi vuoden 1999 myrskyn, ja vuonna 2034 kaksi voimakasta huippua, ZHR noin 1 400 ja 1 200.

Rehellinen vastaus on siis, ettei kukaan voi luvata seuraavaa myrskyä. Yhden mallin mukaan se on seitsemän vuoden päässä, toisen mukaan lähes seitsemänkymmenen. Siitä mallit ovat yhtä mieltä, että vuoden 2033 tienoilla parvi on selvästi tavallista vuotta voimakkaampi — ja ettei vuosi 2026 kuulu noihin vuosiin.

Miksi lähteä ulos hiljaisena vuonna

ZHR noin 15, ja kunnolla pimeässä paikassa ehkä kymmenen meteoria tunnissa — enempää vuosi 2026 ei lupaa, joten älä lupaa liikoja kaverillekaan, jos otat hänet mukaan. Suurempi riski ovat pilvet: pohjoisilla leveysasteilla marraskuun puoliväli on usein pilvinen, joten seuraa sääennustetta ja pidä seuraava yö varalla.

Hiljainenkin leonidivuosi on silti aikaisen herätyksen arvoinen. Kuu ei ole tiellä, radiantti nousee täysin pimeällä taivaalla, ja jokainen näkemäsi meteori on nopeimpia kappaleita, joita ilmakehään koskaan saapuu: pölyhiukkanen komeetasta, joka kävi viimeksi Auringon lähellä vuonna 1998, ja hiukkanen kohtaa Maan suoraan vastaan nopeudella 71 kilometriä sekunnissa. Katselet samaa virtaa, joka satoi Bostonin ylle kuin lunta vuonna 1833 ja josta Arizonan yllä näkyi neljäkymmentä meteoria sekunnissa vuonna 1966.

Jos voit, mene ulos aamunkoittoa edeltäviksi viimeisiksi pimeiksi tunneiksi jonnekin kaupungin valojen ulottumattomiin, ja pukeudu lämpimästi. SkyFluxissa Meteoriparvet-näkymä näyttää radiantin korkeuden ja suunnan sinun omalla taivaallasi, Hyvät havaintopaikat -luettelo kertoo, kuinka kauas kannattaa ajaa, ja taivaspäiväkirja kirjaa päivämäärän, paikan ja taivaan tilan puolestasi, jos näet jotain.